Pakanajahdista herrasväen terveysjuominkien kautta turmiollisiin työläistansseihin

Kupittaanpuisto on kaikille turkulaisille tuttu – tai ainakin pitäisi olla. Onhan se Suomen vanhin ja

suurin kaupunkipuisto. Puiston laajuudesta saa käsityksen, kun ajattelee mitä kaikkea siellä on: seikkailupuisto lapsille, maauimala, liikennepuisto, lintulammikot, useat urheilukentät, luistelumato ja lukuisat laajat nurmialueet upeine kukkaistutuksineen.

Puisto on selvästi suosittu. Kesällä, pilviselläkin säällä, kaikenikäiset viettävät vapaa-aikansa puistossa joko nurmikolla tai penkeillä, yksin tai porukassa. Heitetään frisbeetä, lätkitään kortteja, nautitaan piknikistä, juodaan pussikaljaa, joogataan, jumpataan, temmelletään, luetaan, kuunnellaan musiikkia tai istutaan vaan ja nautitaan. Liikennemelu jää ylväiden puiden taakse, kukkaistutukset tuoksuvat ja linnut visertävät ja haikailevat makupalojen perään. Tämä on puiston nykyaikaa. Monikohan tietää, että puistoalue on kerännyt ihmisiä puoleensa jo keskiajalta lähtien?

Tarun mukaan juuri täällä Piispa Henrik kastoi ensimmäiset pakanansa ristiretkellään 1155 j.a.a. Siltä ajalta ei ole mitään jäljellä, mikä muistuttaisi meidät siitä kuinka maankolkkamme sivistettiin keskiaikaisin silmin. Tapahtumaa ei kuitenkaan ole unohdettu, sillä joku idearikas kaupunkisuunnittelija on keksinyt nerokkaan ja yksinkertaisen tavan tuoda esille Suomen historian merkityksellisimpiä käännekohtia – ajoesteillä.

Graniittiset ajoesteet, jotka kieltämättä kauempaa katsottuna tuovat mieleen jotain ihan muuta, esittävät tyyliteltyä kelttiläistä ristiä, jossa yhdistyvät risti ja ympyrä, kristitty ja pakanallinen symboli. Vanhanaikainen risti ei kuitenkaan korosta kristinuskoa, vaan toimii juuri niin kuin pitääkin, muistutuksena historiastamme. Yksinkertainen ja loistava idea, jota voisi hyvin hyödyntää kaupunkisuunnittelussa muuallakin päin kaupunkia.

Ristiretkeläisten sotahevosten kavionkopse muuttui ajan saatossa ritareiden turnajaishevosten kavionkopseeksi Juhana Herttuan hovin järjestetyissä turnajaisissa 1500-luvulla. Kovin kauan ei puistoalueella huviteltu, kun Turun akatemian eräs professori 1600-luvun lopulla päätti hyödyntää Piispa Henrikin kastemaljana käytettyä lähdettä kansalaisten terveyden hyväksi. Lähteen viereen rakennettiin sairastupa, jossa hoidettiin spitaalia, kuppaa ja hedelmättömiä ja myöhemmin koleraan sairastuneita. 

Terveille oli oma lähde, jonka ympärille kasvoi 1700-luvulla oma terveyskylpyläkulttuuri. Kylpyläbuumi kulminoitui 1800-luvulla keräten loistokkaaseen kaivohuone-juhlasalirakennukseen kaikki merkittävät henkilöt shampanjaillallisille terveellisellä vedellä höystettynä. Terveellisen lähdeveden merkitys väheni kylpylämuodin hiipuessa ja hävisi lopulta kokonaan, jonka jälkeen paviljonki muutettiin työläisten tanssipaikaksi. Meno oli sen verta riehakasta työläisten tansseissa, että 1800/1900-luvun vaihteessa se purettiin työväelle – ja puistolle – aivan liian turmiollisena. 

Turnajaisista ei puistossa löydy viitteitä. Hevosetkin ovat nykyään puisia tai muovisia ja kulkevat omaa ympyräänsä jokavuotisen vapputivolin karusellissa. Kylpyläkin on muuttunut maauimalaksi, jossa uidaan vedessä, joka ei ole edes juomakelpoista. Mutta, ei se haittaa! Puisto on monimuotoisempi kuin koskaan ennen. Sinne kerääntyy erilaisia ihmisiä erilaisista syistä ja kaikki ovat tervetulleita. Kaikkien tulisi kuitenkin mielestäni käydä katsomassa pientä keltaista lähdepaviljonkia, jonka uumenista kirjaimellisesti löytyy maamme historian eräitä alkulähteitä. Ihan vain sen takia, että edes hetken tajuaa seisovan paikalla, jossa ihmisiä ovat kohdanneet eri syistä ainakin 859 vuotta.

Rutiineista poikkeamalla paloasemalle

Kauan ennen Jari Sarasvuon nousua yritysmaailman työntekijöiden ykkösinnoittajaksi, osallistuin silloisten työkavereiden kanssa työnantajani tilaamaan Opi palvelemaan päivään. En juuri muista siitä päivästä muuta kuin, että olimme koko päivän Haikon kartanolla, syötiin hyvin ja nautimme kauniista maisemista. Kaikki sanoma, mitä kylläkin innostava puhuja päivän mittaan julisti, oli mielestäni vanhaa ja kulunutta tietoa sekä itsestäänselvyyksiä. Eräs asia jäi kuitenkin mieleen – arjen rutiinien raadollinen seuraus.

Puhuja kysyi, miksi mielestämme aika menee liiankin äkkiä. Hän itse vastasi siihen näin: Koska teemme joka päivä samoja asioita samassa järjestyksessä aamulla heräämisestä illan nukkumamenoon asti. Rutiininomaisesti toimimme tuttuun, toimivaan ja turvalliseen tapaan. Hän käskikin murtaa rutiineja ja poiketa niistä jatkuvilla pienillä muutoksilla esim. viemällä muksuja tarhaan ja kouluun eri kautta silloin tällöin, vaihdella saunomispäivää, syödä lounas eri paikassa tai syödä jotain ihan muuta kuin yleensä … 

Olen pyrkinyt elämään näiden ohjeiden mukaan, mutta arkeni rutiineista poikkeaminen kohdistuu ehkä eniten kävelyreitteihini. Kun on kiire, niin on helppoa valita aina se lyhin tie, mutta jos vaan on vähän enemmän aikaa, valitsen pitempiä ja harvemmin käveltyjä reittejä.

Tein sen taas tässä eräänä päivänä ja löysin itseni Eerikinkadun paloaseman edestä. Kaunis punatiilinen talo, joka tyyliltään edustaa sekä loppuvaa jugendia että alkavaa klassismia, seisoo ylväästi muurinympäröimällä pihallaan. Runsaat kesäkukka-asetelmat koristavat kaarevien oviaukkojen välejä. Suurista kaarevista tallinovista huolimatta rakennus ei tunnu paloasemalta. Se on jotenkin liian kaunis ollakseen sellainen. Sata vuotta sitten, kun rakennusta rakennettiin - ja aikaisemminkin - laitosten rakentaminen tehtiin samoja esteettisiä arvoja noudattaen kuin muissakin kaupunkien rakennuksissa. Siksi meillä täällä Turussa on monta kaunista vanhaa koulurakennusta ja muita laitoksia, kuten esimerkiksi vanha synnytyssairaala Heideken.

Esteettiset arvot muuttuvat ja arkkitehtuuri sen mukana. Julkisilla rakennuksilla käyttötarkoitus, käytännöllisyys ja toimivuus ovat tärkeimpiä ominaisuuksia, mutta silti pyritään rakentamaan sopivaa, arkkitehtuurikilpailun voittajan suunnittelemaa hyvännäköistä rakennusta. Mutta toimitaanko näin myös paloasemien suunnittelussa?

Mikkelän paloasema, Espoo

Espoossa esteettisyydestä on luovuttu. Paloasemarakennukset ovat kuin samasta muotista tehtyjä, vanhojen bussihallien ja kasvihuoneiden risteytyksiä. Ne ovat juuri niin toimivia kuin pitävätkin ja ajavat varmasti asiaansa. Säästetäänkö rahassa vai ajatellaanko vain, että paloasemalla ei ole niin väliä, kunhan se toimii? Moderni paloasema, jonka läheisyydessä yleensä on paljonkin erilaisia asuinrakennuksia, pitäisi olla suunniteltu osaksi kaupunginalueen yhtenäistä katukuvaa ja täyttää esteettisiä arvoja. Sen pitää sulautua joukkoon, mutta silti erottautua oman arvoisensa rakennuksena, kuten nykyinen kaunis paloasemamme Eerikinkadulla tekee.

Niittykummun paloasema, Espoo

 Tänä päivänä paloasemaamme pidetään vähän vanhanaikaisena ja epäkäytännöllisenä. Jo nyt paloautojen kuskit joutuvat kieli keskellä suuta ajamaan moderneja sammutusautoja kapeista ja matalista oviaukoista. Hesarikaan ei kuulemma välttämättä mahdu auton ja ovenpielen väliin. Palokaluston kasvaessa edessä on todennäköinen muutto uudempaan rakennukseen - mutta millaiseen? Onko toimivuus kaikki kaikessa vai otetaanko myös esteettisyys huomioon? Kun paloasemastamme aikoinaan luovutaan, toivokaamme, että rakennusvanhus saa arvoisensa jatkajan ja annetaan bussihallien ja kasvihuoneiden toimia ihan omina rakennuksinaan. 

Julkisivun takaa

Ohitin eräänä päivänä kirjaston kohdalla kahta vanhempaa rouvaa, jotka päivittelivät rumaa ympäristöä. Kaikki ei onneksi ollut rumaa, huonosti hoidettua tai muuten vaan osoitus huonosta kaupunkisuunnittelusta. Kiitosta sai Vähätorin laidalla seisovat vanhat ja kauniit rakennukset sekä vanha pääkirjasto ehdottamana kuningattarena. Rouvien keskusteluaiheena oli Dynamon vanha puutalo Linnankadulla ja sen takana - aidasta huolimatta - näkyvä ”ankea ja masentava” sisäpiha. Se myönnättäköön, että Dynamon kaunis puutalovanhus on kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Ränsistyneisyys ei kuitenkaan mielestäni poista rakennuksen esteettistä arvoa.

Parjattu sisäpiha taas on mielestäni mielenkiintoinen. Ensimmäinen, mikä tulee mieleen, ei ole kauneus tai rumuus, vaan uteliaisuus. Miksi pihalla näkyy selvästi useamman rakennuksen osat sekä merkkejä puretuista osista? 

Vaikka usein tästä kuljenkin, en heti pystynyt yhdistämään nämä osat julkisivuihin. Kiersin Kauppiaskadulle ja totesin, että kyseessä on Alvar Aallon suunnittelema Turun Sanomien talo ja sen vieressä oleva, huomattavasti vanhempi, puristukseen jäänyt kapea 1800-luvun uusrenessanssitalo. Kävelin takaisin Dynamon viereen ja katsoin taas sisäpihalle. Se oli edelleenkin mielenkiintoinen. Mielessä tosin kävi, että jos joku aikoinaan olisi osoittanut minulle Turun Sanomien talon takaosaa ja väittänyt sen Alvar Aallon suunnittelemaksi, olisin todennäköisesti pitänyt tätä henkilöä hulluna. Miksi? Koska aika tylsä ja mielikuvitukseton seinä ei millään voi olla kuuluisan arkkitehdin tekosia.

Säpsähdin oman ajatukseni kapeakatseisuutta. Onko se todellakin niin, että tuijotamme vain kauniita julkisivuja, emmekä huomioi rakennuksen muita puolia lainkaan? Onhan se toisaalta ymmärrettävää, sillä liikkuessamme kaupungilla näemme vain kadunvarsilla kohoavia rakennusten paraatipuolia. Usein porteilla suljetut sisäpihat jäävät meille vieraiksi ja tuntemattomiksi. Kautta aikojen kaupunkisuunnittelukin on perustunut juuri nimenomaan julkisivujen – rakennuttajan statuksen - näyttämiseen ja esilletuomiseen. Mitä pihalla sitten on, sillä ei ole niin väliä.

Pitäisikö meidän ruveta katsomaan sisäpihoja uusin silmin? Ovathan ne osa kaupunkia, ja kaupungin historiaa, yhtä lailla kuin julkisivutkin. Ensimmäisenä mielessäni käy tiiliseinän kolmannessa kerroksessa näkyvä ovi. Ulospäin se ei enää johda mihinkään, mutta se on joskus johtanut osaan, mitä ei enää ole. Miksi? Miksi se osa on purettu? Ketä tai keitä siitä on kulkenut? Onko sen takana ollut vintti täynnä roinaa vai onko siellä vain kuivatettu pyykkiä? Onko siellä asuttu? Miksi tiiliseinää ei koskaan ole rapattu sen jälkeen, kun rakennusosa on purettu?

Turun Sanominen talon pyöreä porraskuilu tuo mieleen vanhan viljasiilon. Porraskuilussa tosin ovat toimittajat ja tsupparit kipittäneet ylös alas uutisten innoittamina. Kuinka monta skuuppien aiheuttamaa riemunkiljahdusta 1930-luvulla valmistuneessa kuilussa on mahtanutkaan kajahtaa? Ketkä ovat ne onnelliset, joilla sattumoisin on työpöytä ollut lähimpänä parvekeovia, kun loppukesän helteet ovat tehneet huoneet sietämättömiksi? Kuinka kauas on kirjoituskoneiden naputus mahtanut kuulua?

Kysymykset synnyttävät uusia kysymyksiä. Yhtäkkiä sisäpiha onkin kiinnostavampi kuin julkisivut. ”Ankeus ja masentavuus” on tyystin kadonnut. Pitäisikö vain rohkeammin kurkkia sisäpihoille ja tutustua julkisivun taakse piilotettuun historiaan. Miksi ei? Tuskin siellä mitään sen vaarallisempaa ole kuin Suomi Filmien vihainen talonmies.