Ohitin eräänä päivänä kirjaston kohdalla kahta vanhempaa rouvaa, jotka päivittelivät rumaa ympäristöä. Kaikki ei onneksi ollut rumaa, huonosti hoidettua tai muuten vaan osoitus huonosta kaupunkisuunnittelusta. Kiitosta sai Vähätorin laidalla seisovat vanhat ja kauniit rakennukset sekä vanha pääkirjasto ehdottamana kuningattarena. Rouvien keskusteluaiheena oli Dynamon vanha puutalo Linnankadulla ja sen takana - aidasta huolimatta - näkyvä ”ankea ja masentava” sisäpiha. Se myönnättäköön, että Dynamon kaunis puutalovanhus on kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Ränsistyneisyys ei kuitenkaan mielestäni poista rakennuksen esteettistä arvoa.
Parjattu sisäpiha taas on mielestäni mielenkiintoinen. Ensimmäinen, mikä tulee mieleen, ei ole kauneus tai rumuus, vaan uteliaisuus. Miksi pihalla näkyy selvästi useamman rakennuksen osat sekä merkkejä puretuista osista?
Vaikka usein tästä kuljenkin, en heti pystynyt yhdistämään
nämä osat julkisivuihin. Kiersin Kauppiaskadulle ja totesin, että kyseessä on Alvar
Aallon suunnittelema Turun Sanomien talo ja sen vieressä oleva, huomattavasti
vanhempi, puristukseen jäänyt kapea 1800-luvun uusrenessanssitalo. Kävelin
takaisin Dynamon viereen ja katsoin taas sisäpihalle. Se oli edelleenkin
mielenkiintoinen. Mielessä tosin kävi, että jos joku aikoinaan olisi osoittanut
minulle Turun Sanomien talon takaosaa ja väittänyt sen Alvar Aallon
suunnittelemaksi, olisin todennäköisesti pitänyt tätä henkilöä hulluna. Miksi?
Koska aika tylsä ja mielikuvitukseton seinä ei millään voi olla kuuluisan
arkkitehdin tekosia.
Säpsähdin oman ajatukseni kapeakatseisuutta. Onko se
todellakin niin, että tuijotamme vain kauniita julkisivuja, emmekä huomioi
rakennuksen muita puolia lainkaan? Onhan se toisaalta ymmärrettävää, sillä
liikkuessamme kaupungilla näemme vain kadunvarsilla kohoavia rakennusten
paraatipuolia. Usein porteilla suljetut sisäpihat jäävät meille vieraiksi ja
tuntemattomiksi. Kautta aikojen kaupunkisuunnittelukin on perustunut juuri
nimenomaan julkisivujen – rakennuttajan statuksen - näyttämiseen ja
esilletuomiseen. Mitä pihalla sitten on, sillä ei ole niin väliä.
Pitäisikö meidän ruveta katsomaan sisäpihoja uusin silmin? Ovathan
ne osa kaupunkia, ja kaupungin historiaa, yhtä lailla kuin julkisivutkin. Ensimmäisenä
mielessäni käy tiiliseinän kolmannessa kerroksessa näkyvä ovi. Ulospäin se ei
enää johda mihinkään, mutta se on joskus johtanut osaan, mitä ei enää ole.
Miksi? Miksi se osa on purettu? Ketä tai keitä siitä on kulkenut? Onko sen
takana ollut vintti täynnä roinaa vai onko siellä vain kuivatettu pyykkiä? Onko
siellä asuttu? Miksi tiiliseinää ei koskaan ole rapattu sen jälkeen, kun
rakennusosa on purettu?
Turun Sanominen talon pyöreä porraskuilu tuo mieleen vanhan
viljasiilon. Porraskuilussa tosin ovat toimittajat ja tsupparit kipittäneet
ylös alas uutisten innoittamina. Kuinka monta skuuppien aiheuttamaa riemunkiljahdusta
1930-luvulla valmistuneessa kuilussa on mahtanutkaan kajahtaa? Ketkä ovat ne
onnelliset, joilla sattumoisin on työpöytä ollut lähimpänä parvekeovia, kun
loppukesän helteet ovat tehneet huoneet sietämättömiksi? Kuinka kauas on
kirjoituskoneiden naputus mahtanut kuulua?
Kysymykset synnyttävät uusia kysymyksiä. Yhtäkkiä sisäpiha
onkin kiinnostavampi kuin julkisivut. ”Ankeus ja masentavuus” on tyystin kadonnut.
Pitäisikö vain rohkeammin kurkkia sisäpihoille ja tutustua julkisivun taakse
piilotettuun historiaan. Miksi ei? Tuskin siellä mitään sen vaarallisempaa ole kuin
Suomi Filmien vihainen talonmies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti