Topakkana hattu päässä ja hanskat kädessä - rakkaudesta ruusuihin

Pari viikkoa sitten oli taas kokouspäivä. Tapaan yhdistää mahdollisimman monta kokousta yhteen päivään, jotta viikosta ei tulisi niin hajanainen. Kahden kokouksen välissä oli sopivasti 25 minuuttia tyhjää aikaa. Olin taas tuomikirkon nurkilla, mutta tällä kertaa en mielinyt sinne. Aikaisemmissa kokouksissa oli käsitelty niin paljon asioita, että pääni kaipasi lepoa ennen seuraavaa kokousta. Suuntasin Piispankadulle ja Hus Lindmanin pihalle katsomaan, jokohan ruusut olivat puhjenneet kukkaan. Ilokseni, ensimmäiset kukat loistivat kauniin keltaisina lukuisien nuppujen ympäröiminä.

Piispankadun varrella olevien Åbo Akademin rakennuksien tonteilla kasvaa lukuisia ruusupensaita. Kyseessä ei ole huolitelluista jaloruusupenkeistä, joissa musta multa korostaa kiiltävän vihreitä lehtiä ja ylväitä ruusuja, joiden nimien takaa usein löytyy joku maineikas henkilö, kuten Queen Elisabeth, Victor Borge tai Ingrid Bergman, vaan Åbo Akademin ruusupensaat sen sijaan kohoavat korkeina, piikikkäinä, rosoisina ja jopa joskus rumina nurmikolta.

Pensaiden rosoisuus ja sijoittelun hieman sekava vaikutelma pistää silmään. Ovathan ne istutettu ylväiden talojen puutarhoissa. Ruusujen takana on ruusumatamiksi kutsuttu Toini Grönqvist. Taidehistorioitsija, jonka silmä esteettisyydelle avasi tien historiallisten ruusujen maailmaan. Kiitos hänen, Suomessa on onnistuttu säilyttämään suuria määriä vanhoja ruusulajikkeita, jotka ennemmin tai myöhemmin olisivat kadonneet uusien jalostettujen ruusujen vallatessa markkinoita.

Kuten monet muutkin kasvit, ruusut saapuivat munkkien mukana keskiajalla Pohjoismaihin lääkekasveina. Luostaripuutarhoissa kasvavista ruusujen eri osista valmistettiin rohtoja muun muassa sukkulamatojen, vatsakipujen ja päänsärkyjen hoitoon. Reformaation jälkeen ruusut siirtyivät kirkkojen pihoille ja hautausmaiden reunoille, joista sitten ammennettiin inspiraatiota runoihin ja kirjallisuuteen. Ensimmäiset ruusutarhat, niin sanotut rosariumit, perustettiin vasta 1800-luvulla.

Åbo Akademin ruusutarha perustettiin 1993 opinahjon 75 merkkivuoden kunniaksi samalle paikalle, missä aikoinaan sijaitsi Pehr Kalmin 1760-luvulla perustama Turun Akatemian kasvitieteellinen puutarha. Tarhaan istutettiin Kalmin kasvitieteellisessä hengessä peräti 140 eri historiallista lajiketta. Lajikkeiden määrä on tänä päivänä huomattavasti suurempi ja pensaiden määrä on yli 1200.

Kuten arvata saattaa, tuoksu keskikesäisellä Piispankadulla on huumaava. Tuhansien ja tuhansien valkoisten, keltaisten ja vaaleanpunaisten ruusujen muodostama lempeä värisekoitus on hurmaava. Joka kesä se on nähtävä ja koettava edes kerran. Vielä muutama vuosi sitten saattoi nähdä vanhan rouvan hatussaan ja pitkässä takissaan, hanskat kädessä, nyppimässä kuolleita kukkasia tai poistamassa katkenneita oksia. Touhutessaan pensaiden kanssa hän oli selvästi onnellinen, mutta osasi hän olla piikikäskin. Muistan ne lukuisat kerrat, kun opiskelijana ohitin ruusutarhaa ja näin hänet torumassa ja/tai topakasti neuvomassa selvästi tuskastunutta puutarhuria istuttamisessa. Tämä varmaan useaan otteeseen suunnitteli vaihtavansa pensasta itse rouvaan, mutta onneksi näin ei käynyt. Ilman Toinia tällaista ruusuloistoa ei olisi keskellä kaupunkia.

Ruusutarhaa voi vapaasti käydä ihailemassa. Suurin osa ruusuista löytyy Sibeliusmuseon edestä ja takaa, viereisellä Hus Lindmanin pihalla, sekä Hus Lindmanin jälkeisellä huvilatontilla.

 

Kuninkaasta keisariin, huijareista murhamiehiin

Viime viikolla odotin hovioikeuden edessä olevalla pysäkillä kyytiä. Vanha Akatemiatalo, missä hovioikeus on toiminut jo vuodesta 1830, on minulle enemmänkin kuin tuttu. Olen vuosia opettanut opiskelijoille rakennuksen historiasta ja sen arkkitehtuurista. Oppaana olen esitellyt juhlasalin erilaisille ryhmille nostaen esille hienoja yksityiskohtia, kuten Cainbergin reliefit, raudasta valetut korinttilaiset kapitelit sekä kiiltävän sileäksi hiotut Vartiovuoren graniitista tehdyt pylväät.

En olisi varmaan pannut merkille liiankin tuttua rakennusta, ellei piha olisi ollut remontin takia täynnä pinottua rakennusmateriaalia, telineitä ja laitteita. Uteliaisuus heräsi ja lähdin katsomaan tuttua rakennusta lähemmin. Kiertäessäni sen tajusin ensimmäisen kerran kuinka iso rakennus todellisuudessa on. Jo rakennusvaiheessa korttelin käsittelevä rakennus oli Ruotsin kruunun suurin akateeminen ja Suomessa kautta aikojen kallein siviilikäyttöön tarkoitettu rakennushanke

Hanke lähti akatemian kanslerin ja eräiden professoreiden vuonna 1797 perustetusta varainhankintasäätiöstä, jonka varoilla haluttiin rakentaa akatemialle uusi kirjasto. Kuningas Kustaa IV Aadolf hyväksyi säätiön perustamista ja ihastui projektiin niin, että päätti yhden kirjaston sijasta rakentaa kokonaan uuden ja modernin yliopistorakennuksen, jossa kaikki oppiaineet mahtuisivat saman katon alle. Arkkitehdiksi hän valitsi Gjörwellin, joka pitkällä Italian matkallaan oli ammentanut vaikutteita uusklassismin synnyinmaasta. Heinäkuun 24 päivänä 1802 koitti kauan odotettu päivä, jolloin Gjörwell, kuningas ja kuningatar yhdessä muurasivat perustuskiven kruunuun hankkimalle kahdesta tontista tehdylle rakennusmaalle. Kenenkään mielessä ei varmaan käynyt ajatus, että valmistuessaan rakennus olisi toisen valtion omistuksessa.

Suomen sodan päätyttyä 1809 keisari Aleksanteri I kävi tutustumassa rakennushankkeeseen ja päätti jatkaa rakentamista suunnitelmien mukaan. Kun rakennus 1. marraskuuta 1817 juhlallisin menoin vihittiin käyttöön, osa rakennuksesta oli jo ollut opetuskäytössä. Juhlasalia koristi Pietarista tuodut kalliit kalusteet ja keisarista juhlasalia varten tehty näyttävä rintakuva. Keisarillinen mielenkiinto hälveni kuitenkin nopeasti. Turun palo 1827 antoi tekosyyn siirtää akatemia uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin Keisarilliseksi Aleksanterin yliopistoksi.  Muuton mukana lähti rintakuva ja pietarilaiset kalusteet. Juhlasalin kultauksin koristellut mahonkiovetkaan ei keisarilliselta ahneudelta säästynyt, vaan pakattiin tylysti mukaan.

Akatemian menetys oli suuri arvonalennus jo pääkaupunkisuuden menettäneelle palon raunioittamalle Turun kaupungille. Rakennukselle kohtalo kuitenkin oli suotuisampi. Rakenteet säästyivät palolta kohtalaisen hyvin ja siitä päätettiin tehdä uusi virastotalo kodittomille virastoille. Pian rakennukseen muutti lääninhallitus, tuomiokapituli ja hovioikeus. Kuvernöörikin – siksi maaherraa kutsuttiin Venäjän vallan aikaan – sai rakennuksesta ylellisen asunnon sekä virkahuoneen.

Aikojen saatossa virastot ovat vaihtuneet tai muuttaneet. Jäljellä on enää Turun hovioikeus, joka ikänsä puolesta – 392 vuotta – oikeutetusti on ansainnut paikkansa Suomen kauniimmassa ja arvokkaimmassa virastotalossa. Rakennuksen arvokkuus ei ole kadonnut, vaikka kuningas ja keisari ovat vaihtuneet tuomareihin, professorit oikeusoppineisiin ja opiskelijat suuren luokan huijareihin ja murhamiehiin. Päinvastoin. 

Olemme tottuneet siihen, että virastoille rakennetaan uusia virastotaloja. Vanhat suojellut talot ovat

epäkäytännöllisiä, kalliita ylläpitää ja myydään muiden huoliksi. Tässä tapauksessa valtio on kuitenkin päättänyt suurella kunnioituksella ja isoilla rahoilla peruskorjata ja modernisoida 200 vuotta vanhaa rakennusta. Päätös tehdä näin mittavaa remonttia taloudellisesti vaikeina aikoina on varmasti ollut vaikeaa, mutta osoittaa eräänlaista tervetullutta uudisajattelua. Tämä antaa toivoa myös muille vanhoille virastotaloille.

Remontti on laskettu kestävän kaksi vuotta ja valmistuu sopivasti rakennuksen juhlavuotena 2017. Oikeusministeriö onkin jo uusinut vuokrasopimuksensa, joten Akatemiatalon tulevaisuus on varsin valoisa. Tuomikirkon ympäristö säilyy elävänä ja ansaitun arvokkaana. Enää en seiso pysäkillä selkä päin tuttua taloa.