Läntisellä Pitkäkadulla, kivenheiton päässä Matkahuollosta,
löytyy mitä hurmaavin, kamalin ja pölyisin liike. Jos sitä pitäisi määritellä
jotenkin, se olisi ehkä osto-ja-myynti- ja antiikkiliikkeen sekoitus, johon on
vielä lisätty ripaus kirpputoria.
Liike on harvakseltaan auki, mutta se on
siitä erikoinen, että sisälle ei tarvitse mennä nähdäkseen kuinka
ainutlaatuinen se on. Ikkunoissa roikkuu niin paljon tavaraa, että jos oikeasti
mielii katsoa kaikkia esineitä, kannattaa siihen varata enemmänkin aikaa.
Tavaraa on laidasta laitaan, ihan kaikkea mahdollista.
Harvoin on käynyt mielessä että ostaisin itselleni kotiin jotain, onhan suurin
osa vanhaa krääsää, roinaa mitä kukaan ei halua nurkkiinsa pölyä keräämään.
Mutta, silti pysähdyn liikkeen kohdalle joka kerta kun olen nurkilla. Minulle
se on kuin entisajan kuriositeettikammarit – täynnä mielenkiintoisia ja
mielikuvitusta herättäviä esineitä. Sillä erolla tosin, että suurin osa tavaroista
ovat tuttuja lapsuudenkodista, mummolasta, elokuvista, mainoksista ja ties mistä.
Näin esineet tuovat mieleen hauskoja muistoja elämän eri vaiheista.
Ennen vanhaan museot muistuttivat tätä liikettä, joskin
esineet olivat pienoisesta kaaoksesta huolimatta jonkun museovirkailijan
logiikkaan perustuvassa järjestyksessä. Lapsena rakastin Hangon museota.
Viettäessäni kesäni siellä kipitin vähän väliä museoon lapsen silmin katsomaan
mitä oudoimpia esineitä ympäri maailmaa. Museo oli niin täynnä tavaraa, että liikkuminen
siellä oli vaikeaa. Aina kun kääntyi, osui yleensä johonkin. Onnistuin kerran
kaatamaan täytetyn lokin. Onneksi se tippui kasaan vanhoja kalaverkkoja, jonka
päällä oli vanha, nahkainen matkalaukku täynnä eri maista muistoksi ostettuja tarroja.
Mikään muu ei särkynyt kuin sydämeni museovahdin haukuttua minua räkänokaksi. Salaperäisin
esine oli valtava kaappi, jonka kyljessä oli pomminsirpaleen aiheuttama reikä.
Sen läpi näki, että kaappi oli täynnä tavaraa, mutta koskaan en saanut tietää
mitä. Se jäi aina pitkäksi aikaa vaivaamaan uteliasta mieltäni.
Eräs kesä teini-iässä menin taas museoon, joka
kauhistuksekseni oli muuttunut modernin museon tavoin valkoiseksi, tylsäksi
huoneeksi jonka seinillä roikkui muutama taulu. Olin aidosti järkyttynyt.
Poissa oli kaikki se ihana, mielenkiintoinen, pelottava ja hauska tavara, joka
oikeasti kutkutti mielikuvitusta ja innosti oppimaan uusi asioita.
Samanlaisen antikliimaksin koin viedessä perheeni Espoon
Gallen-Kallela museoon. Halusin näyttää kaikkia erikoisia esineitä mitä suuri
taiteilija oli kerännyt ympärilleen. Lapsena, kiehtovin oli lasipurkkiin
nesteeseen säilötty kyy, jota katsoin pelokkaana mutta uteliaana. Siinä se aina
oli pensselipurkkien välissä.
Saapuessamme museoon, taiteilijan ateljeesta oli myös tehty
valkoinen kuutio – iso, lähes tyhjä tila. Selitä siinä sitten lapselle kuinka
mielenkiintoinen paikka se oikeasti oli ennen. Museoissa käy jatkuvasti kasvava
kävijäkato, miksiköhän? Läntiselle Pitkäkadulle siis! Siellä mietit varmaan
laillani, miksi ikkunassa roikkuu iso muovinen ruisleipä. Se on loppujen
lopuksi aika hauska, mutta kotiin en sitä halua.
