valaisi taloyhtiömme puutaloja ja sai ne näyttämään juuri niin kauniilta kuin ovatkin. Olen onnekas, kun saan asua näin. Kerroksia on kolme. On saunaa ja pesuhuonetta, kaksi vessaa, jossa toisessa suihku. Makuuhuoneita on kaksi ja vielä yksi työhuone/vierashuone. On isohko keittiö, jossa ihanasti lämmittävä puuhella sekä olohuone, mihin mahtuu juuri tarvittavat mööpelit, jotta telkkaria katsoessa mahtuu löhöämään kunnolla ja kirjatkin löytävät paikkansa kirjahyllystä. Viihtyvyyttä ja historian havinaa tuo olohuoneeseen Turun kaakelitehtaan valkoinen kakluuni, jonka yläreunaa koristaa kaunis kukkaispitsi. Ja kaiken tämän ympärillä on sopivasti huoliteltu piha, missä valtavat syreenit tuoksuvat ihanasti kukkiessaan, juhannusruusu loistaa ja omenat kasvavat puissa.
Ei asunto aina tämän kokoinen ole ollut. Tyypillisenä sata-vuotiaana
portsalaistalona, se rakennettiin vuokrattaviksi työläisasunnoiksi.
Työläisasunnot olivat standardoituja, mutta kaikki eivät kuitenkaan saaneet
yhtä isoa asuntoa. Kaikki oli kiinni siitä, millä alalla työskentelit. Armeijan
alemmilla upseereilla oli vähän isommat asunnot kuin poliiseilla ja
vanginvartijoilla, mutta kaikki saivat kuitenkin nauttia eteisen, keittiön ja
kamarin tarjoavista tiloista. Kaikista pienimmät asunnot ns. hellahuoneet, olivat
tehdastyöläisillä ja likaista työtä tekevillä. Yhteistä kaikissa asunnoissa kuitenkin
oli se, että ne olivat vain yksikerroksisia – yläpuolella avovintti ja
alapuolella matala kellari, jonka uumenissa oli lisäksi erillinen kylmäkellari.
Ollessaan uusia, asunnot olivat varmastikin asukkaiden
mieleen, sillä olivathan ne moderneja ja hyvin rakennettuja. Jossain vaiheessa
ne kuitenkin vain rupesivat käymään liian vanhoiksi ja/tai pieniksi. Asukkaat
luopuivat asunnoistaan, ja muuttoruuhka lähiöihin nouseviin uusiin ja halvoilla
ARAVA-lainoilla rakennettuihin moderneihin kerrostaloihin alkoi. Yhtäkkiä olikin
suuria määriä verrattain huonossa kunnossa olevia puutaloja, jotka joko enemmän
tai vähemmän ammottivat tyhjyyttään. Turun tauti tunnetusti hävitti niistä ison
osan omistajien suureksi iloksi, kun pääsivät ”taloromiskoista” eroon ja saivat
hyvät rahat tonteistaan. Loput myytiin halvalla. Näin alkoivat pikkuhiljaa
asuntojen modernisoinnit ja suurennokset.
Tänä päivänä asunnoissa asuvat ihmiset, jotka ovat kaikkea
muuta kuin halvoilla lainoilla ostaneet, laajentaneet ja modernisoineet
asuntonsa tahi ostaneet ne valmiiksi laajennettuina. Ostajina yleensä ovat
hyvissä töissä olevat, lainaa pankista saavat ja usein hyvinkin koulutetut
perheet. Lisääntyneiden asuin neliömetrien sekä modernisoinnin myötä, asuntojen
arvot ovat nousseet jopa kolmin- ellei nelinkertaisiksi alkuperäisestä
hinnastaan. Silti monet asukkaat perheen kasvaessa kokevat välttämättömäksi
muuttaa isompaan asuntoon, mutta yllättyvätkin huomatessaan, että vuokra-asunnoista
on pulaa ja omasta asunnosta saamalla rahalla ei saa edes kaksiota uudesta
kerrostalosta. Vaihtoehtona on siis uusi laina tai muutto huomattavasti
kauemmas keskustasta, jolloin edessä on uudet koulut ja päiväkodit sekä
pidemmät työmatkat. Vanha puutaloasunto ei ehkä sittenkään ole niin hyvä ja
käytännöllinen - kauniista puitteista huolimatta.
Niin ne ajat vaan muuttuvat. Kun ennen muutettiin mieluusti
kauaskin lähiöiden uusiin taloihin, nyt se on monelle välttämätön pakko. Tulee
vaan mieleen, mitä vanhemmilla ihmisillä on tapana sanoa, että ”ennen kaikki
oli paremmin”. Ehkä näin on. Meillä onneksi asunto on juuri sopivan kokoinen ja
meille hyvin rakas. Siitä emme ainakaan ihan heti luovu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti