Duunarista tirehtööriin: sata vuotta aina jonkun koti kullan kallis – tai sitten ei

Eräänä aamuna ihastelin valoisaa, keltaisena hehkuvaa pihaa. Harvinaisen upea auringonnousu

valaisi taloyhtiömme puutaloja ja sai ne näyttämään juuri niin kauniilta kuin ovatkin. Olen onnekas, kun saan asua näin. Kerroksia on kolme. On saunaa ja pesuhuonetta, kaksi vessaa, jossa toisessa suihku. Makuuhuoneita on kaksi ja vielä yksi työhuone/vierashuone. On isohko keittiö, jossa ihanasti lämmittävä puuhella sekä olohuone, mihin mahtuu juuri tarvittavat mööpelit, jotta telkkaria katsoessa mahtuu löhöämään kunnolla ja kirjatkin löytävät paikkansa kirjahyllystä. Viihtyvyyttä ja historian havinaa tuo olohuoneeseen Turun kaakelitehtaan valkoinen kakluuni, jonka yläreunaa koristaa kaunis kukkaispitsi. Ja kaiken tämän ympärillä on sopivasti huoliteltu piha, missä valtavat syreenit tuoksuvat ihanasti kukkiessaan, juhannusruusu loistaa ja omenat kasvavat puissa.

Ei asunto aina tämän kokoinen ole ollut. Tyypillisenä sata-vuotiaana portsalaistalona, se rakennettiin vuokrattaviksi työläisasunnoiksi. Työläisasunnot olivat standardoituja, mutta kaikki eivät kuitenkaan saaneet yhtä isoa asuntoa. Kaikki oli kiinni siitä, millä alalla työskentelit. Armeijan alemmilla upseereilla oli vähän isommat asunnot kuin poliiseilla ja vanginvartijoilla, mutta kaikki saivat kuitenkin nauttia eteisen, keittiön ja kamarin tarjoavista tiloista. Kaikista pienimmät asunnot ns. hellahuoneet, olivat tehdastyöläisillä ja likaista työtä tekevillä. Yhteistä kaikissa asunnoissa kuitenkin oli se, että ne olivat vain yksikerroksisia – yläpuolella avovintti ja alapuolella matala kellari, jonka uumenissa oli lisäksi erillinen kylmäkellari.

Ollessaan uusia, asunnot olivat varmastikin asukkaiden mieleen, sillä olivathan ne moderneja ja hyvin rakennettuja. Jossain vaiheessa ne kuitenkin vain rupesivat käymään liian vanhoiksi ja/tai pieniksi. Asukkaat luopuivat asunnoistaan, ja muuttoruuhka lähiöihin nouseviin uusiin ja halvoilla ARAVA-lainoilla rakennettuihin moderneihin kerrostaloihin alkoi. Yhtäkkiä olikin suuria määriä verrattain huonossa kunnossa olevia puutaloja, jotka joko enemmän tai vähemmän ammottivat tyhjyyttään. Turun tauti tunnetusti hävitti niistä ison osan omistajien suureksi iloksi, kun pääsivät ”taloromiskoista” eroon ja saivat hyvät rahat tonteistaan. Loput myytiin halvalla. Näin alkoivat pikkuhiljaa asuntojen modernisoinnit ja suurennokset.

Tänä päivänä asunnoissa asuvat ihmiset, jotka ovat kaikkea muuta kuin halvoilla lainoilla ostaneet, laajentaneet ja modernisoineet asuntonsa tahi ostaneet ne valmiiksi laajennettuina. Ostajina yleensä ovat hyvissä töissä olevat, lainaa pankista saavat ja usein hyvinkin koulutetut perheet. Lisääntyneiden asuin neliömetrien sekä modernisoinnin myötä, asuntojen arvot ovat nousseet jopa kolmin- ellei nelinkertaisiksi alkuperäisestä hinnastaan. Silti monet asukkaat perheen kasvaessa kokevat välttämättömäksi muuttaa isompaan asuntoon, mutta yllättyvätkin huomatessaan, että vuokra-asunnoista on pulaa ja omasta asunnosta saamalla rahalla ei saa edes kaksiota uudesta kerrostalosta. Vaihtoehtona on siis uusi laina tai muutto huomattavasti kauemmas keskustasta, jolloin edessä on uudet koulut ja päiväkodit sekä pidemmät työmatkat. Vanha puutaloasunto ei ehkä sittenkään ole niin hyvä ja käytännöllinen - kauniista puitteista huolimatta.

Niin ne ajat vaan muuttuvat. Kun ennen muutettiin mieluusti kauaskin lähiöiden uusiin taloihin, nyt se on monelle välttämätön pakko. Tulee vaan mieleen, mitä vanhemmilla ihmisillä on tapana sanoa, että ”ennen kaikki oli paremmin”. Ehkä näin on. Meillä onneksi asunto on juuri sopivan kokoinen ja meille hyvin rakas. Siitä emme ainakaan ihan heti luovu.