Esi-isiä etsimässä

Tuomiokirkko on yksi lempipaikoistani Turussa. En ole mikään hurskas kirkossakävijä, vaikka kirkkoon kuulunkin. Päinvastoin kuulun niihin, jotka passiivisesti vaan roikkuu mukana maksavana jäsenenä, tai tässä tapauksessa varmaan lauman eräänä lampaana. Tiedän maksavani paljon enemmän kuin mitä koskaan tulen vastineeksi samaan, mutta se on tietoinen valintani. Se on eräänlainen tapa harrastaa hyväntekeväisyyttä. Osa rahoista menee ihan tavallisten ihmisten auttamiseen elämän eri kriisitilanteissa ja apu on monta kertaa nopeampaa kuin kunnallisella puolella. Osa rahoista taas menee vanhojen kirkkojen kunnossapitoon

Huomattava osa meidän kirkoistamme ovat keskiajalta. Ne edustavat meidän vanhinta historiallista perintöämme ja kiitos pitkälti niiden kirjojen, tiedämme maamme historiasta – meidän juuristamme – niin paljon kuin tiedämme. Koska kirkot ovat niin vanhoja, ne kuuluvat museoviraston alle. Valtio siis vastaa, että rakennusperinnöstä pidetään huolta, mutta millä varoilla, kun taloudelliset ajat pakottavat kiristämään nyöriä?

Kirkot eivät yksinään jonota almuja, vaan jonossa on laaja kirjo historiallista perintöämme aina muinaisröykkiöistä pitsihuvilantyyppisiin juna-asemiin. Määrärahojen surkeasta tasosta kertoo se, että vastaavan arkeologin mukaan, täydellisen arkeologisen tutkimuksen tekoon Ravattulan Ristimäen kirkon jäännöksillä kestäisi nykyrahoituksella noin 30 vuotta. Onneksi sentään työhön osallistuu palkattomia vapaaehtoisia. Ja onneksi myös seurakunnat maksavat kirkkojen korjauksista.

Kävelin taas eräänä päivänä tuomiokirkon ohi. Tällä kertaa en mennyt sisälle vaikka niin usein teenkin. Se on eräänlainen pakopaikka melusta ja kiireestä. Paksut seinät eristävät täydellisesti. Hiljaisuus on lähes käsikosketeltava.

Tapaan kiertää vanhat kappelit ja tutkia niissä olevia vanhoja hautoja. Yritän mielessäni kuvailla niissä haudattuja henkilöitä ja heidän kohtaloitaan. Täälläpäin ne ovat asuneet ja vaikuttaneet ja samoilla käytävillä hekin ovat astelleet. 

Keskiaikaiset taotut portit ovat kauniita. Niissä näkyy ja tuntuu kädenjälki 600 vuoden takaa. Vältän yleensä astumasta lattialla olevien hautakivien päälle. Se tuntuu jotenkin väärältä. Kierrän niitä samalla lailla kuten tuhannet ja tuhannet muut ovat ajan saatossa tehneet jumalanpelosta tai etsiessään suojaa sodan aikana tai lohtua nälänhädän tai ruton kylväessä kuolemaa. Yleensä jään vielä hetkeksi istumaan. Se on ainoa tapa katsella korkealla holvien alla umpeen muurattuja ikkunoita ja ovia. Salaperäisyydessään ne ovat kiehtovia. Ketä niistä ovista on joskus kulkenut ja miksi? Vaikka historia on vahvasti läsnä ja paljon on siitä kirjoitettu, päässäni pyörii enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kun viimein nousen ja lähden, tuntuu kuin olisin viettänyt tunteja kirkossa vaikka todellisuudessa olin siellä kymmenisen minuuttia.

Salaperäisyys näkyy myös ulkopuolella. Lukuisat umpeen muuratut aukot kielivät muutoksista. Kiehtovin yksityiskohta on pienen pieni ovi korkealla seinässä. Kukaan ei ole koskaan mahtunut kulkemaan siitä, eikä sillä ole edes järkevää sijaintia. Miksi se on siinä? Tai syvennys sivuoven kauniissa käsin veistetyssä kalkkikiviportaalissa, mitä siinä on pidetty? Kynttilää? Pientä patsasta? Vihkivettä?

Aina vain kysymyksiä, mutta ne eivät jää vaivaamaan. Oikeastaan epäilen, etten edes halua niihin vastauksia, sillä niiden takana olevat yksityiskohdat ovat todisteita päätöksistä toimia tai muuttaa asioita eri syistä eri aikoina, eri tahojen toimesta.

Tuomiokirkon suuri ja raskas ovi on minun Narnia-oveni menneisyyteen. Siellä, kuten muissakin keskiaikaisissa kirkoissa esi-isiemme elämä konkretisoituu. Jos annamme niiden rapistua, miten käy juuriemme?