Julkisivun takaa

Ohitin eräänä päivänä kirjaston kohdalla kahta vanhempaa rouvaa, jotka päivittelivät rumaa ympäristöä. Kaikki ei onneksi ollut rumaa, huonosti hoidettua tai muuten vaan osoitus huonosta kaupunkisuunnittelusta. Kiitosta sai Vähätorin laidalla seisovat vanhat ja kauniit rakennukset sekä vanha pääkirjasto ehdottamana kuningattarena. Rouvien keskusteluaiheena oli Dynamon vanha puutalo Linnankadulla ja sen takana - aidasta huolimatta - näkyvä ”ankea ja masentava” sisäpiha. Se myönnättäköön, että Dynamon kaunis puutalovanhus on kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Ränsistyneisyys ei kuitenkaan mielestäni poista rakennuksen esteettistä arvoa.

Parjattu sisäpiha taas on mielestäni mielenkiintoinen. Ensimmäinen, mikä tulee mieleen, ei ole kauneus tai rumuus, vaan uteliaisuus. Miksi pihalla näkyy selvästi useamman rakennuksen osat sekä merkkejä puretuista osista? 

Vaikka usein tästä kuljenkin, en heti pystynyt yhdistämään nämä osat julkisivuihin. Kiersin Kauppiaskadulle ja totesin, että kyseessä on Alvar Aallon suunnittelema Turun Sanomien talo ja sen vieressä oleva, huomattavasti vanhempi, puristukseen jäänyt kapea 1800-luvun uusrenessanssitalo. Kävelin takaisin Dynamon viereen ja katsoin taas sisäpihalle. Se oli edelleenkin mielenkiintoinen. Mielessä tosin kävi, että jos joku aikoinaan olisi osoittanut minulle Turun Sanomien talon takaosaa ja väittänyt sen Alvar Aallon suunnittelemaksi, olisin todennäköisesti pitänyt tätä henkilöä hulluna. Miksi? Koska aika tylsä ja mielikuvitukseton seinä ei millään voi olla kuuluisan arkkitehdin tekosia.

Säpsähdin oman ajatukseni kapeakatseisuutta. Onko se todellakin niin, että tuijotamme vain kauniita julkisivuja, emmekä huomioi rakennuksen muita puolia lainkaan? Onhan se toisaalta ymmärrettävää, sillä liikkuessamme kaupungilla näemme vain kadunvarsilla kohoavia rakennusten paraatipuolia. Usein porteilla suljetut sisäpihat jäävät meille vieraiksi ja tuntemattomiksi. Kautta aikojen kaupunkisuunnittelukin on perustunut juuri nimenomaan julkisivujen – rakennuttajan statuksen - näyttämiseen ja esilletuomiseen. Mitä pihalla sitten on, sillä ei ole niin väliä.

Pitäisikö meidän ruveta katsomaan sisäpihoja uusin silmin? Ovathan ne osa kaupunkia, ja kaupungin historiaa, yhtä lailla kuin julkisivutkin. Ensimmäisenä mielessäni käy tiiliseinän kolmannessa kerroksessa näkyvä ovi. Ulospäin se ei enää johda mihinkään, mutta se on joskus johtanut osaan, mitä ei enää ole. Miksi? Miksi se osa on purettu? Ketä tai keitä siitä on kulkenut? Onko sen takana ollut vintti täynnä roinaa vai onko siellä vain kuivatettu pyykkiä? Onko siellä asuttu? Miksi tiiliseinää ei koskaan ole rapattu sen jälkeen, kun rakennusosa on purettu?

Turun Sanominen talon pyöreä porraskuilu tuo mieleen vanhan viljasiilon. Porraskuilussa tosin ovat toimittajat ja tsupparit kipittäneet ylös alas uutisten innoittamina. Kuinka monta skuuppien aiheuttamaa riemunkiljahdusta 1930-luvulla valmistuneessa kuilussa on mahtanutkaan kajahtaa? Ketkä ovat ne onnelliset, joilla sattumoisin on työpöytä ollut lähimpänä parvekeovia, kun loppukesän helteet ovat tehneet huoneet sietämättömiksi? Kuinka kauas on kirjoituskoneiden naputus mahtanut kuulua?

Kysymykset synnyttävät uusia kysymyksiä. Yhtäkkiä sisäpiha onkin kiinnostavampi kuin julkisivut. ”Ankeus ja masentavuus” on tyystin kadonnut. Pitäisikö vain rohkeammin kurkkia sisäpihoille ja tutustua julkisivun taakse piilotettuun historiaan. Miksi ei? Tuskin siellä mitään sen vaarallisempaa ole kuin Suomi Filmien vihainen talonmies.