Rinkeleitä, coccorooneja ja helppoheikkien vaimeita huutoja

Törmäsin torstaina miellyttävään yllätykseen. Tai oikeastaan haistoin sen jo kävellessäni Uudenmaankatua alas kohti Tuomiokirkkosiltaa. Ilma täyttyi eri mausteiden tuoksuista. Oli makeaa, hapanta, chiliä, kukkaista. Hjeltin talon kulmalla edessäni aukesi iloisista väreistä hehkuva Vanha Suurtori. Kansainväliset markkinat olivat alkaneet. Tori oli täynnä kojuja, ihmisiä ja kaiken maailman tuotteita. Joen toisella puolella Vähätorin maalaismarkkinoilla kojuja oli vielä tiheämmin.

Eivät nämä tietenkään olleet ensimmäiset markkinat Vanhalla Suurtorilla ja Vähätorilla, mutta tässä mittakaavassa varmaan suurimmat. Nämä eivät myöskään olleet teemaperäisiä, kuten keskiaikaismarkkinat ja joulumarkkinat, vaan myivät tämän päivän tuotteita tämän päivän ihmisille. 

Katsoessani kojujen määrää totesin, että markkinaelämä varmaan oli tällaista täällä ennen Turun paloa. Miksi ei olisi ollut? Ei ollut supermarketteja, missä ostaa kaikki tarvittavat kerralla ja mistä kätevästi kuljettaa ostokset kotiin autolla, saatikka pieniä kortteli-Siwoja tai R-kioskeja.

Ihaillessani saksalaisia brezeleitä (rinkeleitä), bratwursteja ja salameja, italialaisia pizzoja, juustoja ja leivonnaisia, ja belgialaisia coccorooneja (kookosmacaroneja), mietin mahtoiko niitäkin saada ennen vanhaan täältä? Olihan Turku, kuten maamme muutkin isot kaupungit ennen Suomen itsenäistymistä, huomattavasti paljon kansainvälisempi. Kaduilla kuului teollisuustyypin kehityksestä riippuen suomen, ruotsin ja venäjän lisäksi saksaa ja muita eurooppalaisia kieliä – aivan kuten näilläkin markkinoilla.

Silmiinpistävää oli kuitenkin meidän markkinakäyttäytymisemme. Itäisellä Rantakadulla, missä kojuja oli vain toisella puolella katua, ihmiset kulkivat reilusti kadun toista laitaa. Katua halkaisi pitkä puolentoistametrin levyinen hajurako. Silti uteliaina, kaulat pitkinä katsoivat myytäviä tuotteita. Etäisyys mahdollisesti tuotteitaan tuputtavaan tai vierasta kieltä puhuvaan myyjään oli turvallinen. Vaikka itsekin ärsyynnyn liian innokkaista myyjistä ja usein itsekin markkinoilla valitsen sen turvallisen välimatkan, näky oli aika huvittava. 

Brezeln - erinomaisia saksalaisia rinkeleitä.

Otin härkää sarvista kiinni, ja siirryin lähemmäs kojuja. Loppusaldo oli iso pussillinen brezeleitä, coccorooni ja parmesaanijuustoa, aimo annos hyvää mieltä ja ajatus siitä, kuinka paljosta jäämme paitsi, kun valitsemme sen ”turvallisemman” puolen kadusta, missä ei ole ystävällisiä ja iloisia myyjiä, makoisia maistiaisia ja hauskoja rupatteluhetkiä.

 

PS. Helppoheikkejä oli kansanvälisillä markkinoilla vain kolme: yksi virolainen, yksi italialainen ja yksi joukkoon eksynyt suomalainen. Tämä viimeinen, joka möi pesuainetta ja ikkunapesusieniä, tunsi selvästi olonsa orvoksi ja epämukavaksi. Olihan hän väärillä markkinoilla. Jos joku sattui lähestymään hänen myyntipöytäänsä, hän nappasi ikkunapesusienen, pyyhkäisi näytelasin pintaa ja mutisi enemmänkin itsekseen jotakin. 

Italialainen kyllä puhui ja huitoi käsillään, mutta puhuessaan italiaksi apurilleen. Helppoheikin huutamista italiaksi olisi varmaan ollut hauskaa kuunneltavaa, mutta myynnin kannalta turhaa. Virolainen oli ilmeisesti tämän kieliongelman oivaltanut, sillä hän keskittyi puhelimensa pläräämiseen. Vaikka sekä virolainen että italialainen helppoheikki möi kaikkea mahdollista huusholliin tarvittavaa tavaraa, niissä oli kuitenkin heidän mailleen ominaisia piirteitä. EU:n lailla, heitä kuitenkin yhdisti yksi tuote – hymiöllä varustettu puinen paistinlasta. 

Kiva kokemus! Toivottavasti saa jatkoa.